27.

  Aamu oli pilviharsoinen, mutta päivään luvattiin auringon paistetta ja hellelukemiakin. Ihanaa, ikuisesti itseään valon nälkäisenä, auringonpaisteen nälkäisenä pitävä, nainen ajatteli. Olisi toisaalta ihana, ettei Suomessa olisi kaamosaikaa ollenkaan ja toisaalta ei. Nainen rakasti kaikkia vuodenaikoja. Syksyn väriloisto saapuessaan kosketti joka kerta. Raikkaat syksyiset sateisetkin päivät luonnon saadessa ruskan luoman väripaletin yllensä. Siitä sai virtaa. Syksy huokui muutoksen voimaa. Nainen oli kokenut monia menetyksiä elämässään, jotka olivat ajoittuneet tuohon vuodenaikaan. Puiden runkojen jäämistä paljaaksi lehtien jo pudottua kylmien tuulien piestäviksi kuvasti ja voimisti tuota kokemusta. Silti se ei ollut koskaan vienyt häneltä tätä iloa nauttia luonnon ikään kuin viimeisestä näytöksestä siirtyessään kylmempään kaamosaikaan. Aikaan, jolloin kaipaamme valoa ja lämpöäkin. Pimeä aika tähtitaivaan kuun loistoineen joskus revontulineenkin täällä etelässä toi kyllä aina sen oman nautintonsa. Joulun aikaan nainen toivoi vain yhtä lahjaa. Lunta maahan edes jonkin verran. Tuo toive oli kulkenut hänellä vuosia mukanaan. Ja kelläpä ei, etenkään tänä maailman aikana kun ilmastonmuutoksen johdosta yhä harvinaisemmiksi käyvät lumiset talvet jäävät yhä enenevässä määrin ehkä näkemättä. 

  Naisen ajatukset lensivät aikaan ja aamuihin jolloin hänen oli ollut uupunut. Väsynyt ja uupunut herättyään ja syystä, että yrittäjyysaika imi ihmisestä ne viimeisetkin voiman pisarat niin tyystin välillä, että sitä oli jopa vaikea ihmisen tuolloin hyväksyä. Se oli jotain niin käsittämätöntä. Päivästä toiseen joskus kolmen tunnin yöunilla joskus hieman enemmän nukkuneena. Vapaillakaan et pääse niin irti töistä kuin se esimerkiksi työntekijänä ollessa. Kannat sitä yrittäjän taakkaa koko ajan harteillasi. Nainen ei toisaalta kyllä antaisi tätä kokemusta pois, vaikka tämä matka ei ollutkaan ollut taloudellisesti antava. Vaan se tappiota tuova. Niin, nainen oli huomannut, että oli yrittäjähenkinen todella. Hän oli rakastanut sitä mitä teki. Toki nyt kun hän yritti pikkuhiljaa luoda reittiä harrastuspohjalla olleiden töiden kautta, saadakseen lisäelantoa itselleen, niin se se vasta ihmiselle onkin antavaa. Sitä sinä teet todellisella intohimolla ja rakkaudella. Sen siivittämin voimin sitä jaksaisi varmasti loputtomiin. Hän imikin mennyttä yrittäjyyttä ja asiakaspalvelutyötä tehdessään virtaa itselleen toisista ihmisistä. Me ihmisethän kaipaamme kuitenkin kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa aina. Siksi hän tykkäsikin juuri tehdä tuotakin työtä. Tuottaa iloa ihmisille ja sitä palvelua, joita nämä olivat vailla. Ja tuon ilon jakaminen muiden kanssaan työtä tekevien oli antoisaa. Kaikin puolin. Mutta, niin nainen hätkähti. Tämä sekalainen seurakunta joka asiakaskuntana oli, joukossa kodittomia ja tai vaikka toisesta ääripäästä katsottuna hyväosaisia julkimoita. Niin jokainen heistä omana itsenään henkilökohtaisena persoonana kosketti heitä asiakaspalvelijoita. Jokaisesta luimme ja aistimme jotain. Niin kuin hekin meistä ihmisinä. Kodittomat, nainen muistelee, etenkin heissä oli jotain sitä todellista herkkyyttä hyvyyttäkin jaksavuutta jaksamattomuuteen sekoittuneena sekä sellaista jotain, vaikka he kantoivat surua kohtalostaan, jotain joka kosketti niin syvältä lähelle päässyttä ihmistä kuin olla saattoi. Mukavia huumorintajuisia kohtalon runtelemia ihmisiä. Joille, nainen toivoisi jokaisessa maamme kaupungissa niin laaja-alaista muutosta, ettei kenenkään tarvitsi olla yhteiskunnassamme koditon. Että kukaan ei tipahtaisi niin ulos avun piiristä, että olisi väliaikaisestikaan koditon. Aika hyvällä mallilla ja hoidossa joltain osin asia maassamme toki oli, mutta kodittomien ihmisten lukumäärä on edelleen liian suuri. Se suretti varmasti kaikkia, etenkin heitä jotka eivät silmiään asialta sulkeneet. Niin, hänelle oli noussut eräs muistikuva asiakkaasta josta jäi taas päinvastoin tyystin toisenlainen mielikuva naiselle. Näitäkin ihmisiä kun oli keskuudessamme joista näkyi päällepäin ja huokui ihmisen uhka ympäristölleen, vaarallisuus ja joistakuista se tuli ilmi vasta vaikka keskustellessa tämän kanssa. Naisen asiakkaaksi olit tullut ei niin kovin pitkä, pikimustat hiukset ja silmät omaava ehkä kolmenkympin tai neljänkympin välimaastossa oleva hoikahko mieshenkilö. Siisti ulkomuoto habitus myös kaikkine vaatetuksineen päivineen. Ulkomaalaistaustaiselta vaikuttava. Nainen ei muista enää oliko he puhuneet suomea vai englantia. No, kuitenkin, nainen ei ole koskaan ennen moista tunnetta asiakaspalvelutilanteessa kenenkään ihmisen johdosta kokenut vielä. Niin hänen silmänsä, niistä huokui kuolema. Se oli sana, joka naiselle nousi mieleen. Katse oli jotenkin niin toisaalta pahansuovan oloinen, mutta toisaalta juuri tuo. Nainen vaikka oli tilannetta hieman pelästynyt, oli normaaliin tapaan niin kuin kaikki asiakaspalvelutilanteessa toimivat ihmiset tekevät, vienyt suorittanut palvelun loppuun. Nainen, ei tiennyt miksi, mutta asia oli jäänyt vaivaamaan häntä. Nainen oli jostain syystä jäänyt pohtimaan tuolloin miehen taustaakin. Oliko tämä mitä kautta tullut Suomeen. Oliko tämä ohikulkumatkalla vai asuiko maassamme pysyväisesti. Olisi ehkä voinut olla entinen turvapaikan hakija ja nyt maassa oleskeluun luvan saanut. Vaikea oli hahmottaa nykyään kuitenkin ihmisen taustoja. Maasta toiseen liikkuva ihmismäärä oli niin valtaisaa. Näinä vuosina, joina hän oli toiminut  R-kioskissa hän ei ollut koskaan joutunut äärimmäisen vaaralliseen tilanteeseen. Anastuksia ja pientä sanaharkka tilanteita oli joutunut kohtaamaan, mutta ei muuta. Naisen kohdalle ei ollut sattunut henkeä uhkaavia tilanteita. Siis aseella uhkauksia esimerkiksi. Nekin kun oli mahdollisia ja niitäkin kun tapahtui koko ajan. Kauppakeskuksessa vuosia sitten myyjänä ollessaan, paikka jossa oli turvallista olla myyjä, syystä että vartiointi oli siellä enemmän näkyvillä vartijoiden kierrellessä kauppakeskuksen myymälätiloissa, kerran hän kohtasi miehen, josta jälkikäteen hän oli miettinyt oliko tämä ollut joku täyskahjo tai psykopaatti. Hyvin pukeutunut, normivaatetus ei liian huomiota herättävä kuitenkaan, normaalikäytöksinen, mutta jututteluhetken sisältö oli jäänyt myös vaivaamaan naista. Juuri nämä hetket. Kun joku ihminen tekee sinuun asiakaspalvelutilanteessa, pelolla synnyttämisellä, vaikutuksen, niin nehän ne tuppaa jäädä todellakin mieliin. Toki  niitä psykopaatteja varmastikin esimerkiksi on keskuudessamme enemmänkin, meidän kuitenkaan koskaan sitä tajuamatta ja huomaamatta. Ai niin ja sitten oli ollut eräs nuori nainen, joka hänelle oli tullut tähän keskustan kioskiin asioimaan. Tämä oli huomiota herättävät piilolinssit laittanut päähänsä. Ja jokin naisessa, herätti, hänessä itsessään ajatuksen, että tämä tarkoituksella halusi olla hiukan ikään kuin "naamio kasvoillaan", ehkä hiukset jopa värjättynä, siinä hänen edessään. Nainen oli kuin varta vasten tullut häntä katsomaan. Tästäkään naisestä ei jäänyt hänelle, naiselle todellakaan niitä hyviä viboja, tuntemuksia. Nainen pääsi muisteloissaan nyt niin sellaisille kauhukerroin tasolle, että alkoi pohtimaan jopa kaikenlaisia tahallisia toiselle hallaa tuovia kuvioita. Kuvioita, joilla varmistettaisiin jonkun ajojahdin kohteena olevan kohteen alasajo ja eliminointi. Eli vallitsevaa maailman koronaviruspandemiaa ajatellen kuolemankin tuotto oli esimerkiksi naisen kohdalla mahdollinen jos sairastuttuaan koronavirukseen ei selviäisikään siitä koettelemuksesta. Koettelemus, joka ehkä antoi suojan ja immuniteetin kolmeksi kuukaudeksi taudin sairastaneelle ihmiselle. Maailmahan tiesi mistä ja miten koronaviruspandemia alkoi maailmalle levitä. Sars-virukset aiemmatkin on lähtötavoiltaan olleet samanlaiset. Tällaisen näin suuren karmeuden edessä jos joskus ilmenisikin, että tautia voi tarkoituksella vielä levittää tai saada se jopa aluilleen. Se olisi jotain liian sairasta, liian syvälle pahuuden ääreen vievää, että pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta ja irvokkaalta. Kauhukertomukselta. 

  Nainen muistaa keskustelun pätkiä sieltä täältä. Muistaa, kun veriryhmästä oli ollut puhetta. Syytä mistä jutustelu alkoi, sitä hän ei muista enää. Ehkä verenluovutukseen liittyen. Muistaa henkilöt joiden kanssa asiasta jutteli. Tietysti kioskissa oli aina niitä ylimääräisiä korvapareja, joita ei edes välttämättä joka hetki muistettu huomioida. He yleensä olivat niitä kanta-asiakkaita, kalustoon kuuluvia siis, jotka viettivät aikaa kioskilla enemmänkin. Hän muisti hämärästi myös erään hulluttelu hetken. Mitä jos tilanteen. Hetulan heittoa, vitsillä puhumista. Ehkä haaveilua paremmasta tulevasta maailman tilanteesta. Silloin ei varmaan tehtäisi rikoksia niin paljon esimerkiksi. Ilmastonmuutoksen ehkäisyn edestä jotenkin tehtyjä tekoja. Vai tekikö muisti hänelle kepposet. Tämä koko tämän vuoden matka tähän alkavaan syksyyn oli ollut kokonaisvaltaisesti liikaa naiselle. Kaikille jokaiselle maailman ihmiselle jossain kohtaa jossain hetkessä, nainen uskoi niin. Aurinko valtasi huoneen paisteellaan. Nainen päätti syventyä päivän uutisiin kunnolla ja työntää moiset muistelut sivuun.