53.

  Yön pimeinä tunteina. Sateisen kylmän usvavaipan laskeutuessa kaupungin ylle. Ihmisen tuntiensa kadottaneensa jotain ja silti tiedostavan sen olevan vielä voimallisemmin läsnä. Ulkoisesti ja sisäisesti tuntien kuuluvansa ehkä tovin niihin "eläviin kuolleisiin". Tietäen tulleensa jonkun tien päähän ja  näkemättä tuon pimeyden takia hetkeen yhtään mitään. Kaiken vain tapahtuessa. Yön syliin ihmisen vain kadotessa. Kykenemättä kaipaamaan hetkessä mitään. Ilman heikosti ensin ja sitten voimallisemmin virratessa keuhkoihin. "Metsään meni". Yrittäjäsieluisena ja sydämisenä ihmisen suostumatta vielä lannistumaan, ilman läpi kiirivässä, aivojen jossain sokkeloissa kaikuvana, suostumatta lisäämään tuohon perään: "Mutta menköön". Metsässä, sen sijaan, siellä nainen voisi olla ja viettää enemmänkin aikaansa. Metsään mennä mieluusti. Toisin sanoen. Tunnustautuu melkeinpä "puun halaajaksi". Vapautta vartilla. Ja suosittelee kaikille lämpimästi pysähtymistä luonnon edessä luonnon ehdoilla luonnossa tai maisemissa sitten missä kulkeekaan. Hiilinielujamme stressinpoistajia. Luonnon puolesta - aatteen ikitaistelija, se nainen tietää aina olevansa. "Luonnon monimuotoisuus otetaan lainsäädännössä huomioon, kun suunnitellaan metsien käyttöä, mutta metsien virkistys- ja terveysarvoja ei. Valtion metsissä ja kunnissa erilaisia luontoarvoja osataan jo ottaa huomioon" . Päivän lehti. KS. Aamulla.

  Digitalisoitumisen myötä tapahtunut muutos metsäteollisuuteen, niin ja eritoten tämän ajan vaikutus. Niin, asioilla on aina ne puolensa. Surettaa lakkautetut tehtaat, työpaikkojen menetykset. Niin ja nainen suree etukäteen jo sitä, katoaako joskus se konkreettinen käsinkosketeltava kirjojenkin tuotanto eli luemmeko joskus tulevaisuudessa vain sähköisesti kaiken luettavan materiaalin. Oli se sitten mitä vaan. Emmekö saa enää sitten käsiimme sivuja käänneltäviksi hypisteltäviksi kosketeltaviksi. Katoaako tuo maailma jonnekin, entisajoiksi, historiaksi. Jonka ääreen pääsemme enää vain joko säästämällä vaalimalla kirjojamme, kirpputorien , antikvaari kauppojen myötä tai museoiden.  Muuttuvan maailman "kirous ja ihanuus". Kun jotain katoaa lopullisesti, se on sitä menetettyä. "Comme ci comme ca". Niin tai näin. Ja tyytyväisiä, niin, olemmeko mihinkään koskaan. 

 No nii. Tuli sitten vedettyä viimeiset kännit niin sanotusti "firman piikkiin", "ilimaiset". Sen verran oli vielä kaapissa jemmoja yrityksen ajoilta. The End. Ja Yrittäjän päivänä. Olo on juuri juomien verran kepeämpi vähän aikaa. Kohta alkaa laskuhumala. En ota onneksi usein, itseasiassa todella harvoin, nainen ajattelee. Ja nyt ei ole varaakaan enää moiseen. Turhuuteen. Kauhuleffaa, The Dead Don´t Die, katsellen kera useimpien haamujen. Anteeksi, nainen ajattelee saman tien. Kaikki läheiseni. Mutta toisaalta niin se on. Ainakin naisen kohdalla. Hän on tuntenut joskus hengen lähellään ehkäpä useammankin, ja ehkä voimakkaammin silloin kun tragedia on juuri tapahtunut. Kaiketi se on jotain sitä lohdullista maailmaa, mitä ihminen kokee, rakentaa ympärilleen läheisen kuoleman jälkeen. Mielessä ja sydämessä. Mihin he katoaisivat muistoistamme. Eivät luojan kiitos minnekään. Viimeisen luvun ja pisteen myötä vasta. Niin, aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi jännittävää ja kauhukierrokset tapissaan olotilaa vielä saavutettu. No, lisäkauhu ei ole pahitteeksi. Kauhu- laihduttaa. Komiikka- pidentää ikää. Tragedia- tasapainottaa. Eli elämä on silti yhtä "harmaata massaa" vaikka elää kaikki nämä ääripää tuntemukset läpi. Ja taas naurattaa. Ehkä tässä silti saa elinaikaa lisää, tällä "hysteria" hirnumistasolla. Ennen vanhaan hyvinä aikoina hysteerinen nainen oli diagnosoitavissa. Elämä on yhtä suurta "teatteria". Lava on aina sinun. I like it. 

  "Helsingin kirjastoissa kerätään talkoilla ommeltuja maskeja köyhille". HS. Mahtavaa, nainen ajatteli. Kirjastot on nykyaikana laaja-alaisesti erilaisia palveluja ja tuotelainauksia asiakkailleen tarjoavia tahoja. Ja nyt tällaisen maailmanlaajuisen kriisinkin aikana tukeen, sieltäkin taholta edelleen tulevana ihmiset voivat aina luottaa. Niin, jos ei muuten vähävaraisille riitä näitä kasvomaskeja niin sitten näin lahjoitettuna ostettuja maskeja tai ompelemalle niitä heille. Diakonissalaitos huolehtii sitten niiden toimittamisesta haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille. "Anna hyvän kiertää". Ei lisättävää. 

 Taide, ah. Mitä se antaakaan kokijalleen katselijalleen kuulijalleen. Ilman sitä emme voi elää. Biotaide. "Elämän kanssa tehtävää taidetta. Se saattaa olla jotakin elävää, kuten sinilevää." KS, 06.09. Taiteilija Antti Tenetz on luonut teostensa myötä kansalle taas sitä hetken hurmaa, lohtua ja voimaa, mitä kokija hakee taiteesta, oli se sitten mitä vaan. Vaikka Voikkaalaisten mehiläisten avulla tuotettua taidetta. Taidetta voi luoda jokainen. Siihen nainen uskoo vahvasti vaikka kaikki eivät sitä miellä niin. Haluavat jättää sen ammatikseen sitä tuottaville. Sisäinen palon omaavilla, jotka eivät voi elää ilman sen tuomaa nautintoa tai tuskaa. Kehittyvä taide toki tuo mukanaan ne omat herkkuhetkensä. Vanhan pysyvän taiteen rinnalla. Vanhoja mestareita yhtään unohtamatta ja ylös nostamatta. Graffiteista pakkasessa maalaamiseen. Nyt joku voisi tässä kohtaa ajatella, eikös graffiteja juuri pakkasessa kiireessä joskus tehdäkin. Toki. Antti Hakkarainen, Taidekeskus Salmelan kesän nuoreksi taiteilijaksi valittu, tarvitsi oman menneisyytensä kehittyäkseen taiteilijana. "Hän selittää: Maisema ikään kuin hajoaa. Se on illuusio. Kaikki on hetkellistä". Maalari jättää työt tahallisesti hieman keskeneräiseksi, osa on valmiiksi maalattua, osa on illuusion keskiössä olevaa. Jokaisen täytyy löytää se oma tapansa tuottaa taidetta ja erottua mahdollisesti siten muista. Taide tekeminen se pitää vain nähdä ja oivaltaa sen läsnäolo. Kursseja kansalaisille, avusteisia taiteen pariin, riittää tarjonnassa kansalaisille aina. Kauneus ei maailmasta katoa koskaan. Rumuudessa voi asua olla myös kauneutta. Näe ja koe se siis ympäristössäsi. Anna itsellesi mahdollisuus. Tai ainakin nauti siitä toisten tuottamana, aina silloin kun se on mahdollista. Kaikkien näiden eri tahojen paikkojen kautta, joihin voit tehdä visiitin. Ja antautua taiteelle. Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtajasta mainittakoon, että tämä on kaiken muun taiteen välittämiseen ihmisille ja sen eteen valtavan työn tehneenä, myös loistava saksofonisti. Briljantti. Nainen rakastaa saksofonimusiikkia.  Ylitse melkein kaiken. Musiikin laajakattavuus on kyllä sellainen "tarjotin", josta pitää poimia kulloiseenkin tilanteisiin sopiva nautinnon lähde.

  No vielä paranee entisestään. Päivällä lauantaina oli Suomen luonnon puolesta sadat ihmiset osoittaneet mieltään Senaatintorilta Eduskuntatalolle. Pirskatti, nainen ajatteli. Olisi voinut vaikka itse olla mukana marssimassa tämän asian puolesta. Heidän tänne jäävien sukupolvien puolesta. Toki olihan noita muutamia muitakin syitä, epäkohtia vielä täällä vallitsevassa maailman tilanteessamme, mutta tuo on kait se tärkein kuitenkin. Nainen on pariin mielenilmausmarssiin osallistunutkin elämässään. Nuorten järjestö, Fridays For Future oli asialla. Mukana oli myös ympäristöjärjestöjä sekä poliittisia nuorisojärjestöjä. Jonkun pitäisi perustaa tällainen keski-ikäisten ja vähän vanhempien ihmisten järjestö, joka olisi hengeltään vielä kiihkeämpi ja vaativampi näiden asioiden puolesta taistelija. Asioita vaan pitäisi saada nyt vielä enemmän tehtyä. Ilmastonpuolesta ilmastonmuutosta vastaan taistelevia tekoja nopeammalla syklillä. Tosin onhan niitä tehtykin, mutta kiire on ja paine sen kuin kasvaa. "Before The End is Here"- järjestö. Kaksiulotteinen ja mielinen- järjestö. Ennen kuin "potkaistaan tyhjää", eletään se viimeinen luku ja ei olla täällä enää vaikuttamassa. Tai ennen kuin on. Jokainen voi lisätä tuohon itse sen lopun. Nainen ei tohdi sitä tehdä. Ei todellakaan. Toivo tiukasti tukassaan.

  Niin, ne pelot. Ja fobiat. Naisella on korkeanpaikan kammo ja osittainen suljetun- ja ahtaanpaikan kammo. Lentopelko. Erilaisten siedätyshoitojen kautta, niin nainen ei tiedä, auttaisiko noihin mikään. Korkeanpaikan kammon kohdalla on jo löytänyt osittaista helpotusta tilanteeseen lähestymällä oikeasta kulmasta fobiaansa. Koskaan se ylimääräinen tykytys ei rinnasta todellakaan kyllä häviä. Kerran liian reippain ottein ja korkealle kiipeämällä, oli vähällä joutua tilaamaan paikalle apua. Oli käynyt jopa mielessä palokunta, jos ei olisi ketään muuta alas taluttajaa tavoittanut. Jalat täristen löysi voiman ratkaista asian kuitenkin itse. Suljetun paikan kammosta muistaa erään vuosien takaisen tilanteen työpaikalla. Taisi olla vapun aikaan sattuva. Oli mennyt pitkäksi henkilökuntakahvilassa tehtyjen töiden osalta aikataulu ja ovet oli vahtimestari sulkenut jo kauttaaltaan rakennuksesta. Hiki alkoi nousemaan karpaloiksi otsalle ja paniikki valtaamaan mielen. Onni onnettomuudessa oli ja avun näin nopeasti tilanteensa saaneena, oli sattumus, joka toi vahtimestarin ohikulkevana takaovelle. Tämän äkättyä ja pelastettua näin naisen hädästä. Nainen on pohtinut fobioiden syntyä. Onko ne aina yks yhteen liitettäviä aiemmin elämässä koettuihin tilanteisiin iskostettavia. Tunnesiirtoja. Muiston aktivoitumisesta tilanteessa jossa on samankaltaisuutta aiemman koetun kanssa. Mikä on niiden syntymekanismi. Pelon syntymekanismi fobiaksi asti. Lentopelon sen nainen todellakin haluasi selättää. Tämä on "lentänyt" isän reppuselässä ollessaan ilmojen halki rappujen yläpäästä rappujen alapäähän Murtomäen tilaan kuuluvassa ulkorakennelmassa lapsuudessa joskus. Kumpaakaan osapuolta ei sattunut onneksi, naisen muiston mukaan. Mustelmilla selvittiin. Toki apua kaikkiin näihin ongelmiin löytyy nyky-yhteiskunnassamme. Hypnoosien kautta saatua esimerkiksi. Matkustaa tykkää tämän takia maitse pääsääntöisesti. Merisairaaksi on tullut joskus Korkeasaareen vievän paatin kyydissä. Niin, nainen joka rakastaa maansa vesistöjä ja haluasi päästä kokemaan vaikka veneilyä enemmältikin elämässään. Soutelua huopailua kalastelua, niitä rakastavana niitä jo kokeneena. Kaikki nuo, kohdattavia esteitä elämässään, mutta ei voittamattomia. Ja sitä lentämistäkin. Nähdä kokea lintuperspektiivistä maisemia. Tandem- hypystä haaveilija. Niin. Pelkää sydämen pysähdystä. Onnen pelon yhtaikaisuuden symbioosin ilosta. Elämyksestä elämässä.  

  Murtomäki- tila, Haapamäellä. Muistoja muistoja herättävä paikka. Vanha päärakennus, sen ikä ei ole tiedossa. Kuitenkin rakennus on 1800- luvun alkupuolen rakennelmiin luultavammin kuuluva. "Vanhaksi puoleksi" nimetyssä rakennuksessa, naisen äidin sisko perheelle kuuluvalla tilalla tunnetuimman elokuvan kuvattua elokuvapätkää on Talvisota- elokuvaan taltioitu osio, jossa näkyy taloa ja vähän maisemaa. Myös Matti Kassilan viimeisimmissä elokuvissa, joista kuista tilan antimia on hyödynnetty. Talo ei ole suojelukohde. Isännän, jo edesmenneen, isännyysaikana 1980- luvulla pihapiiri nimettiin maakunnallisesti arvokkaaksi pihapiiriksi, jossa suositeltiin, että rakennusten ulkonäköä ei muuteta. Isäntä, Pentti Murtomäki oli ottanut suosituksen vakavalta kantilta ja halusi noudattaa sitä. Ennen peruskorjausta paikkaa sanottiin "Tätiläksi", isännän isän lapsuudessa siellä asuivat isänisän naimattomia sisaria. Tilalla on myös "Uusi puoli", johon perhe muutti vuonna 1978. Tilalla oli myös erään lammikon, lammen läheisyydessä vanha rakennus, joka toimi kesäpaikkana naisen äidille. Tämä viettikin siellä mielellään elossa  olevien sisarusten läheisyydessä aikaansa. Tämän myötä niin naiselle kuin naisen sisaruksellekin paikka muodostui tärkeäksi paikaksi. Toki jo niiden lapsuuden aikaisten kesäaikaan tehtyjen matkojenkin kautta, jotka suuntautuivat seudulle. Keuruu ja Keurusselkä niin sekä se paatti siellä myös. Tilalla oli myös iso vanha Jusseroiskuusi, jonka ympärysmitta oli yli 3 metriä ja halkaisija yli metrin. Ukkonen iski kuuseen ja sytytti sen juurelle 1900-luvun alussa siirretyn vanhan navetankin. Kuusi vaurioitui myös pahoin. Kuusi, jonka juurella nainen on kuvannut oman poikansa, kahden puolentoista vanhana, nojailevana tuohon "mammuttimaiseen monumenttiin". Pieni suuri muisto, kaikkinensa. Vaikuttava.