94.

  Sataa, taivaalta sataa, laulu eli naisessa nyt toisenlaisena versiona ja hän näki sen näin: Ihmiset, naiset, tällä hetkellä tanssivat antaumuksella lehtien seassa näyttämöllä. Heillä oli yllään koristelangalla kudotut reiälliset suurisilmukkaiset upeat neulokset yllään. Helmat olivat saaneet muotoa vaahteranlehdistä. Ne näiden hahmojen ja tuon sävelen yhtaikaisesti ollessa tilassa saavat nuo asusteensa elämään sitä hetkeäkin kun ne tipahtavat varisevat maahan puista. Naisen oli pakko tehdä tämä versio laulusta, joka johti nyt sitten tähän. Tanssimista vartaloiden liikkeitä seuraamisen helpottamiseksi heillä oli yllään kehonmuotoiset Stretch - kankaiset housut, tosin ne nainen haluaisi ehkä korvata hameilla, jotka olivat pehmeän murretun oranssisia, keltaisia, vihertäviä osa vielä. Kankaat voisi olla värjätyt juuri tätä tapahtumaa varten, kuten jos ei tiettyjä naisten yllä oleviin neuloksiin olisi löytynyt syksyn värejä ne voisi olla valkoiset, jotka on helppo näin värjätä sopiviksi esitykseen. Hameet ylettyisivät nilkkoihin. Naiset olivat aloittaneet tanssin siten kuin tanssisivat puiden alla tippuvien lehtien sateessa ja iloitsisivat vain tuosta hetkestä, ajan ottaessa askelia. Lehtimeri oli heidän jaloissaan ja kädet ylös kohotettuina kieppuivat pyörivät ilosta paikallaan. Sivummalta tanssiin yhtyivät ja sekaan juoksivat tyttölapset, heillä samanlainen vaatetus yllään. Naiselle oli tullut noussut vahva ikävä, joka sai tämän laulun muunnoksen aikaiseksi. Kaikin puolin ikävä. Sitä kaikkea mitä kohtaan ihmisellä voikaan tulla ikävä. Lapset olivat ympyränmuotoisesti asettuneet naisiin nähden. Ilo kohtaamisesta näkyi heissä ja he tanssivat nyt yhdessä. Yhtaikainen koreografi tavoitti nämä hahmot. He huojuivat ensin kuin puut paikallansa tuulessa. Käsillään näyttivät elehtien lisää tuota puuskittaista tuulen tarttumista puiden oksistoon. Kuin olisivat itse puu. Vaikeroivat paikallaan samasta luonnon muutoksen tuskasta. Ottivat sitten kumaraisemman asennon ja kieppuivat hetken paikalleen enemmän ja enemmän kohoten ja kuin viskaisten heittivät kädet edestä sivummalle samalla niiden levitessä laajaksi kierroksi ja kuin hyvästelivät taas jotain lehtiä, jotka irtosivat puusta, varisivat puun juurelle. He heiluivat huojuivat hetken vain paikallaan ylös kohonneessa asennossa. Ja muuttuivat sillä hetkellä kun alkoivat laulaa laulua sävelen mukana, ihmisiksi, jotka vain iloitsevat tuosta jokavuotisesta näystä luonnossaan. Lauloivat kuorossa samalla kun tanssivat ja nyt tanssi sai vapaanmuodon, kaikki saivat tanssia miten tahtoivat. Lapset naisten käsiin tarttuen tai aikuiset laulun tanssin mukaan keskenään sekä lapset keskenään. Ilo oli riemukasta. 

  Miehet olivat poikien kera tulleet paikalle ja asettuneet alueen reunoille molemmin puolin. Heillä oli valkoiset liukuvärjätyt, paidan puserot päällään, jossa tietynasteinen sinisävy oli saavutettu. Sävy, jota nainen rakasti. Se jäi vaalean siniseksi, taittuvaksi hempeän jäänsiniseksi. Shades of Blue- värisävyskaalassa se oli nimellä, "Celeste". Sellaiseksi siniseksi, joka edustaa naiselle osittain jostain syystä kotimaata, mutta sitä eritoten talvea sekä jäätä ja sitä taivastakin. Asustekokonaisuus oli täydennetty pelkillä suorilla housuilla. Nämä ottivat askeleita ensin yhden ja pysähtyivät, sitten toisen ja lähestyivät edelleen näin tätä piiriä. Kylmempi jakso, talvi oli tulossa. Miehet, pojat halusivat herätellä tanssivaa rykelmää muutokseen. He liikehtivät nyt voimallisimmin ja astelivat nyt suoraan tilan keskelle, jolloin naiset ja lapset poistuivat tilasta hetkeksi kokonaan. Miehet olivat sävelen yksin soidessa tilassa keskellä tilaa pojat edessään ja vain seisomassa katsomassa suoraan eteensä. Naiset ja tytöt olivat vaihtaneet yllensä samanlaiset asut kuin aiemmin värityksenä oli vain tämä sama raikkaan jään vaalea sininen. He tulivat tilaan laulaen sävelen mukana. Jotkut miehistä pojista yhtyivät lauluun. Laulu oli vapaaehtoista. Laulu oli saanut toisen tilan lumisade oli tavoittanut maan. Tai ainakin niin kaipauksella siitä laulettiin. Lumen näyn kaipauksesta, niistä hetkistä kun kaipaamme nähdä kuinka maa peittyy tuohon valkoiseen lumivaippaan saaden puut kaikki luonnon eri muodot uuteen pehmeään muotoon. Muotoon, josta henkäyksin jokainen kulkija nauttii, kun tuo hetki on meillä. Kaikki olivat yhdessä näyttämöllä sillä hetkellä ylöspäin kun naiset ja lapset olivat astelleet tilaan laulaen laulua, kuin katsoessaan ihaillen ylös kun näkevät lumisateen alkavan, missä ja milloin sillä hetkellä kulkeekaan. Naiset olivat asettuneet ensin miesten eteen ja kaikki lapset näiden eteen tilaan. He kaikki lauloivat yhdessä. Tytöt pojat olivat kädet ojennettuina ylös ja eivät malttaneet pysyä paikallaan. Pyörivät paikallaan kasvot ylös kohotettuina kaikkien edelleen yhdessä laulaen. Tuo ilo ja näky sai miehet pyytämään naisia tanssiin ja he tanssivat. Tanssivat kuin tanssisivat pehmeässä lumisateessa pihamaallaan. Kieputtivat naistanssijaansa mukanaan yhtä suurella ilolla kuin aina lapsenakin lumen tulon johdosta. Tuon riemun koenta tosin ei kai koskaan poistu ihmisestä, vaikka ikää tulisi kuinka paljon vaan. Ei oli poistunut naisestakaan, koskaan. Niin ilo lumisateesta oli täyttänyt tilan. Ja lapsetkin olivat kuin pihoillaan olisivat olleet, lumen sadehetkellä. Näylle kauniille oman riemutanssinsa ja ilonsa aina näyttämässä. Jotkin pojat olivat saaneet tytöstä parin itsellensä tanssiin. Näille luonnon muutoksille syntyi laulu ja nainen toivoo, että tämän laulun tahdissa laulua laulaessa hänen läheisensä ottaisivat vastaan näitä hetkiä. Siellä luonnossa vaahterapuiden tai lehtien yleensä seassa tanssiessa, kulkiessa. Lumisateen hiljaa sadellessa kieppuessa maahan, tuosta hetkestä jokainen nauttien. Kaipuu ikävä elää aina meissä. Nainen meni nukkumaan se rinnassaan ja heräsi ylös se rinnassaan. Kaipuun kera. Ikävän lainehtiessa tullessa kuin tuulen puuskittaisin hetkin kuin vieden jotain hänestä aina mukanaan. Putoavat lehdet maisemassaan ja lunta kaivatessaan. Ihmisiä, ihmistä elämänsä kaivatessaan. 

Sataa, taivaalta sataa- laulu:

Sataa, taivaalta vettä sataa. 

Kaipuu elää. 

Niin vahvana sydämessämme. 

Haluamme kokea. 

Sen, tuon täyttymyksen.

Yhä uudestaan elämässämme.

Yhä uudestaan elämässämme.

Tuulee, niin kovin tuulee.

Ei kukaan.

Voi välttyä vaikutukselta tältä.

On se aina osana.

Mukana polkujen kuljettujen.

On se ain elämäämme.

On se ain elämäämme.

Huokuu, tää hetki huokuu.

Jotain vahvuutta.

Voimaa joka ilona kasvaa sisällämme.

Vaik ´on hetkessä tunnetta jäähyväisten.

Siitä uskomme ammennamme.

Siitä uskomme ammennamme.

Taipuu, ihminen näin taipuu.

Kantaa koettua.

Hedelmää ain sydämessään.

Tuntee varjot hallitsee surut tietäen.

On uusi päivä huomisemme.

On uusi päivä huomisemme.

Sataa, taivaalta lunta sataa.

Kaipuu elää.

Niin vahvana sydämessämme.

Haluamme kokea.

Sen, tuon täyttymyksen.

Yhä uudestaan elämässämme.

Yhä uudestaan elämässämme.

Tanssiin, käy kanssamme tanssiin.

Tähän nyt.

On sinulla tuo sama tunne.

Tiedämme, joka elää sisällämme.

On se osa askeliamme.

On se osa askeliamme.

Sataa, taivaalta lunta sataa.

Kaipuu elää.

Niin vahvana sydämessämme.

Haluamme kokea.

Sen, tuon täyttymyksen.

Yhä uudestaan elämässämme.

Yhä uudestaan elämässämme.

Yhä uudestaan elämässämme.

Tanssiin, käy kanssamme tanssiin.

Tähän nyt.

On sinulla tuo sama tunne.

Tiedämme, joka elää sisällämme.

On se osa askeliamme.

On se osa askeliamme.

On se osa askeliamme.

Sataa, taivaalta lunta sataa.

©Kirsi-Marja Vahter