95.

  Talvimaisemassa, alueella, oli rykelmä ihmisiä tietyn välimatkoin toisistaan. Heillä oli yllään pääosin turkoosiin taittuvat väriset, jään röpelöisen, puikkomaisenkin muotoja, päällisasusteissaan, jotka laskeutuivat harteilta kuin lisäten sen talven vahvuutta, elementtisyyttä sitä mitä parhaimmillaan koetaan talvesta ja sen ihanista maisemista. Puikkomaiset osiot,  jotkut näistä läpikuultavavina kimaltelevat heilahtelivat pienestäkin liikehdinnästä ihmisillä. Kauttaaltaan ihmiset, myös housuosiot olivat miehillä niin kuin naisilla täynnä näitä liikkeen mahtia esiin tuovia vaateosioita. Näky oli niiltäkin osin antoisa. Päähineet olivat kuin jääpiikkien sinne tänne sojottavien peitossa. Ne loivat hetkellä sitä jotain lisää, jota kaivattiin aina kun maisema tuo ei ollut saavutettavissa konkreettisesti. Tanssi voitaisiin tanssia siis oikeastaan missä vaan. Ja ilman kuutamoakin. Kuutamo voitaisiin sisätiloissa tai ulkoilmanäyttämöllä luoda valoefektein. Tai se voisi koristaa takaseinämää sisällä, ulkona. Nyt se oli heijasteena talon seinässä talvimaisemana, kuutamoisena, maisema koostui upeasta tunturirinteestä ja sen läheisyydessä sijaitsevasta jääonkalosta, josta näkymä oli taivaalle, kuutamoiselle. Ihmiset valmistuivat kuin tanssimaan ikään kuin tuolla tuolla jään peittämässä kauniissa turkoosin sävytteisessä onkalossa olisivat. Lumen ja jään muodostamassa taideteoksessa sisällä tekemässä omaa taidettaan. Tai ehkäpä juuri siksi, tämäkin hetki haluttiin tavoittaa keinolla millä hyvänsä. Kokea se läsnä vaikka näin kaukaa ja tuoda sitä iloa myös muillekin, näin. Lähestyttiin viikon kuluttua vasta lokakuun loppua, jolloin todella olisi se kuutamo taivaalla kotomaassamme kaikkien ulottuvilla, mutta oli myös pyhäinmiesten päivä lähestymässä. Tämä maamme, tuhansien järvien maa, talvisaikaan lumen ja jään maa, parhaimmillaan ja odotettuna hetkenä, myös eteläisimmän Suomen osalta, joskus hetki saattoi venyä vuodenvaihteen yli, mutta kun hetki oli saavutettu edes toviksi se loi sitä talven odotettua taikaa. Niin sille syntyi tämä tanssilauluteos. Jään ja lumen kauneudelle. Tien riitteisyydelle. Elämän herkkyydelle. Ihmiset alkoivat liikehtiä ensimmäisten tahtien tulvehtiessa ilmoille ja he lauloivat mukana.  Alla tään kuutamon- laulu:

Liidätkö kanssain. Tanssitko kanssain. Alla tään kuutamon.*

Oletko luonain. Oletko se kaunein. Hetkeni toivon.*

Me katsomme. Me uskomme. Näin jo huomiseen.*

Me vartomme. Me kohotamme. Katseet tähtiin taivaan.*

Kun kuulet tään. Sävelen lähtevän. Näin elämään.*

Yhdy kanssain. Laulun sanoihin. Laulan sydämestäin.*

Oletko luonain. Oletko se kaunein. Hetkeni toivon.*

Me katsomme. Me uskomme. Näin jo huomiseen.*

Me vartomme. Me kohotamme. Katseet tähtiin taivaan.*

Näin yhdessä kulkien. Näin yhdessä kokien. Alla tään kuutamon.*

On hetki onnellisin. On hetki täydellisin. Hetkemme toivon:*

Me tulemme. Me kosketamme. Tie käy huomiseen.*

Me laulamme. Me kohoamme. Lähempänä liki taivaan.*

Liidätkö kanssain. Tanssitko kanssain. Alla tään kuutamon.*

Oletko luonain. Oletko se kaunein. Hetkeni toivon.*

Me katsomme. Me uskomme. Näin jo huomiseen.*

Me vartomme. Me kohotamme. Katseet tähtiin taivaan.*

Näetkö hohteisen jään. Kuuletko riitteen helinän. Askelien maiseman upean tään.*

Nauti kanssain. Keinu talven henkäyksin. Kiepu ilo rinnassa sykkivin.*

Oletko luonain. Oletko se kaunein. Hetkeni toivon.*

Me katsomme. Me uskomme. Näin jo huomiseen.*

Me vartomme. Me kohotamme. Katseet tähtiin taivaan.*

©Kirsi-Marja Vahter

  I`ll Fly whit You. I Dance with You. To the Moon. Sanat, jotka olivat kuin kieppuneet ilmassa yöllä, korvien kuulleessa ja katseen tavoittaessa jotain aivan vallan niin kaunista, että hetki oli ollut yhtä täydellisen kaunis melkein kuin aiemmatkin tältä tietyltä taiteilijalta tuotettuna aiemminkin. Taitavan ja taidokkaan ranskalaisen sellistin Cautier Capucon, soittaessa kappalettaan Eiffel - tornissa Pariisin yössä kaupunginvalojen loistaessa taustalla. Tämä soitti Edith Piafin Hymniä Rakkaudelle. Niin hetki ei olisi voinut olla täydellisempi. Nainen oli ollut liikuttunut. Voimalliset tunnekuohahdukset ovat kaikille tuttuja heidän kokiessaan jotain niin kaunista kuin oli ollut esimerkiksi hetki tuo. Niin elämä ilman musiikkia ei ole elämää. Toinen muusikko, taiteilija oli ala sitten mikä tällä vaan millä tämä luo ja tekee työtänsäkin tai harrastemuotoisesti harrastaa, voi luoda alustan synnyttää taidetta muualla. Loputtamaksi taiteen virraksi kiteytyen. Taide synnyttää taidetta. Niin oli käynyt nytkin. Jotain jostain oli tulvahtanut esiin. Aihioita pätkiä toiseen lauluun, toiseen sävelmään. Nämä hetket, joita tuokin sellisti oli tarjonnut Facebook- livetaltiointien myötä tänä rajuna aikana, kevään kesänkin aikana oli jättänyt lähtemättömät mutta niin lohdulliset jälkensä naiseen. Nainen tykkää sellomusiikista, niin kuin saksofonimusiikista ja molempia oli ollut tarjolla elämysmuotoisesti tänäkin aikana. Saksofonin soitantaa sieltä katoltakin kesäisessä Helsingissä. Muusikot olivat nähneet sen ihmisten tarpeen kokea näitä nostattavia hetkiä. Ja toisaalta tarvitsivat itsekin tuota. Porttia hetkeksi pois tai ehkä vielä raadollisimmin olla läsnä. Kokemuksen syvyys on koko ajan edelleen läsnä, ei kadonnut mihinkään. Se nautinto mitä ennen olet saanut, tuo henkevyys liitelevyys vahvuus, on siitä nyt vielä kokemuksena vahvempaa. Nainen oli ollut mykistynyt nyt tuon hetken kauneudesta, sitä mitä se loi toi soi hänelle. Merci Monsieur. Merci Paris. 

  Kuin Pariisin kaduilla yössä. Parit eksyvät toistensa pariin. Istuvat iltamyöhään kadun varsien kuppiloissa ja terasseilla. Jossain soittaa hanuristi haikeita ranskalaissävelmiään. Toinen laulaa parvekkeen alla serenadia naiselleen, joka on tullut kuuntelemaan sitä ranskalaiselle pienelle parvekkeelleen. Kesäisempi yö kuin olisi saapunut vai oliko niitä viimeisiä hetkiä ennen kuin tajuaa että on aika jättää todellakin hyvästit sille menneelle kesälle jo. Syksykuu on jo eletty ja talvisempi kausi on kohta käsillä. Kaikki tämä oli tapahtunut heijasteena väliajalla talon seinämässä. Ranskalaiset sävelmät olivat hetkeksi kaikuneet ilmassa keskellä lokakuuta ja Suomea. Jossa talvi oli vasta tulossa. Ainakin etelässä. Maisema oli täyttynyt jääveistoksista. Tai ne olivat olleet jo paikalla, mutta vähän aikaa niiden päällä oli ollut kuin lumen luoma peitto. Nyt nuo peitot, kankailla luodut lunta lumen muotoa tavoittelevat suojukset olivat poissa. Ihmiset esityksessä esiintynet olivat poistaneet paikalle saapuneiden ihmisten suureksi iloksi. Oli enkelihahmoisia jääveistoksia. Kyyhkysiä, joutsenia kuin ilmaan pyrähtämäisillään lähdössä. Kotka ja karhu. Puu, jossa jääpuikot helisivät tuulessa, sivuille haarautuvissa oksistossa. Pyrstötähti ilmassa taivaalla kuin kiitävänä. Jäänveistäjät olivat luoneet hahmoja jotka muistuttivat meitä koko elämänkaaresta ja ihmisolemuksista, jona toiset ihmiset nämä ehkä kokivat, näiden vielä eläessä tai eläessään. Ne on varta vasten veistettyjä tilaisuutta varten. Ja paikalle myös helposti kuljetettuja. Mitä tämä jään kauneudesta lumoutunut kansa ei olisi valmis tekemään jotain tapahtumaa korostaakseen. Erilaiset valosävyt leikkivät niiden pinnalla, pyrkien tunkeutumaan syvemmälle, kohdistuneiden valojen vaihtuessa ja luodessa silmille vaihtoehtoja. Hetki oli tässä ja nyt - hetki. Sävelten virta eli niin kuin eli leikillisyys jään hurmoksestakin tapahtumassa vielä tunnin ajan.  Jään, joka lopulta sulaa pois. Maisemasta viimeistään siellä kevään korvilla, uuden ajan paremman, huomisen ollessa jo elämäämme voimallisemmin. Jäälle. Lumelle. Ja sen kauneudelle. 

Talvinen maa- laulu, 22.01.2018:

On ihminen. Luonnon armoil tääl. On ihminen, Joka kuitenkin hetkiänsä tääl rakastaa.*

Ei pysättää. Aikaa kukaan voi. Ei elämää. Joka jatkaa rytmiänsä kulkuaan.*

On talvinen maa. Jossa pakastaa. On Pohjolan taiat sen.*

On tää luonnon tuomaa unelmaa. Jota rakastaa. On se elämää tääl kulkijoiden.*

On sydämet. Jotka kaipaa jotain enemmän. On sydämet. Jotka haluais ottaa tästä kaiken irti sen.*

Mitä talvi hetket nää. Vaan suoda meille vois. Mitä elämän riennot nää. Joissa mukana tahtoa ain olla haluais.*

On talvinen maa. Jossa pakastaa. On Pohjolan  taiat sen.* 

On tää luonnon tuomaa unelmaa. Jota rakastaa. On se elämää tääl kulkijoiden.*

On ihminen. Luonnon armoil tääl. On ihminen. Joka kuitenkin hetkiänsä tääl rakastaa.*

Ei pysäyttää. Aikaa kukaan voi. Ei elämää. Joka jatkaa rytmiänsä kulkuaan.*

On tää meidän maa. Jota rakastaa. On sil Pohjolan taiat näethän sen.*

On tää kuin unelmaa. Jota kokea saa. On tää elämää meidän jokaisen.*

On tää meidän maa. Jota rakastaa. On sil Pohjolan taiat näethän sen.*

On tää kuin unelmaa. Jota kokea saa. On tää elämää meidän jokaisen.*

©Kirsi-Marja Vahter

Niin. Pohjolan maan unelmaa. Sen taika, meistä maan asukkaista, ei poistu koskaan.