107.
Nuorempi nainen pellon laidalla istumassa oma mielitiettynsä vierellä oman veljensä sekä vanhempiensa kanssa Siimes - tilan pelloilla. Tämä samainen nainen, kaksi hoitolasta vieressään Riitta ja Kirsi - Marja, vanhassa diakuvassa Olympiavuonna 1952, 18-vuotiaana jossain Helsingin yksityisasunnosta otetussa kuvassa. Työpaikasta, josta palaili tämän miehen takia, johon oli ihastunut noihin maisemiin ja tuli ikuistetuksi tuohon peltomaisemavalokuvaankin, vuoden 1954 kuvaan myöhemmin elämän asettuessa jo oikeisiin uomiinsa. Niin, ei jäänyt Helsinkiin parturiksi vaikka siihenkin olisi ollut taitoja. Niin valokuvanomaisesti erilaiset otokset vilahtelevat erään, varmasti muidenkin tämän naisen läheisten mielessä, tänä kyseisenä päivänä. Tämän naisen tytär muistelee tässä hetkessään tätä ja oli kuin elokuvaa naisesta katsoisi edessään. Näkee paikkoja joissa yhdessä oltiin, näkee hetkiä ja tapahtumia. Hymyjä eleitä syviä. Halauksia itkun hetkiäkin yhteisiä. Niin ilosta koettuja kuin surustakin. Niin voimakkaat muistopalautumat eli tämän mielessä. Aivan kuin tämä nainen istuisi kiikkustuolissa ja vielä kertaalleen tokaisisi naiselle hymyillen: - Tämä on paras paikka istua. Kaikki ne rakkaudenosoitukset. Niin, ne ei katoa koskaan mihinkään vaan elää edelleen naisessa. Ovat muokanneet hänestä sen mikä hän on. Nainen oli laulanut laulua, Vanhuuteen. Kyyneleet olivat alkaneet virrata laulun myötä, mutta hän lauloi otoksia pariin otteeseen niin, että sai laulun sellaiseksi, jona kuvitteli vielä kertaalleen laulavansa tuolle naiselle, rakkaalle äidilleen. Vanhuuteen - laulu kuului siis näin, 8.11.2017:
Vanhuuteen. On päivät nää. Vieneet tään ihmisen.*
Vanhuuteen. Marraskuiset nää. Hauraan harmaahapsisen.*
On elo kuin. Kynttilänliekki. Joka lepattaa. Eikä koskaan sammua halua.*
Koska elämää rakastaa. Rakastaa.*
Vanhuuteen. Jossa elämän nälkää. On runsaasti edelleen.*
Vanhuuteen. Jossa yksinäisyyttä pelkää. Ja kaipaa läheisiä lähelleen.*
On tuo kaipaus. Kuin syntymänhetki. Jossa elämä valloittaa. Sydämen ja siin tilaa ottaa.*
Kaipaus sydämen valloittaa. Ja siin tilaa ottaa.*
Vanhuuteen. Tuonut on vuodet nää. Kantaneet läpi elämän.*
Vanhuuteen. Jossa ei luontoa nää. Niin paljon enää ympärillään.*
On niin paljon. Mitä tää kulunut retki. Vanhukselta veloittaa. Vaikka mieles edelleen olis paloa.*
Koska elämästä ei koskaan. Tarpeeksi saa.*
Vanhuuteen. On päivät nää. Vieneet tään ihmisen.*
Vanhuuteen. Marraskuiset nää. Hauraan harmaahapsisen.*
Hiljaa soljuen. Elämä häntä vie. Rakasta ihmistä tie vie. Elämä häntä vie.*
Hiljaa soljuen. Elämä häntä vie. Rakasta ihmistä tie vie. Elämä häntä vie.*
Vanhuuteen. Vuodet nää. On häntä vieneet.*
©Kirsi - Marja Vahter
Tuon nainen oli ollut niin valovoimainen, iloinen, hauska ja elämänmyönteinen sekä ennen kaikkea todella vahva ihminen. Joka näytti esimerkillään lapsilleenkin miten elämässä purjehditaan. Tyynellä tai siinä myrskynkin keskellä. Vaikeissa ajoissa. Ja pystyen elämässään vaikka mihin. Vaikka mihin.
Vaik on ilta tuulinen - laulu, 9.11.2017:
Vaik on ilta tuulinen. Ja sateinen. On sydämein mun onnellinen.*
Siitä että hänet vielä nähdä saan. Siitä että hän on päällä maan.*
Ajankello tuo. Joka meille raksuttaa. Onnen hetkiä suo. Se kaiken muun täällä voittaa.*
On aika silloin ihmisen. On aika rakkaan läheisen.*
Päivä marraskuinen. Ja pilvinen. On hälle myös onnellinen. *
Siksi että läheisiään saa lähelleen. Siksi että tuo se ilon tunteen.*
Hymynsä hänen tuo. Ain niin meitä ilahduttaa. Aika tää vielä näin suo. Sanoa sanat ett häntä rakastaa.*
On aika ihmisen. On aika rakkaan läheisen.*
Vaik on ilta tuulinen. Ja sateinen. On sydämein mun onnellinen.*
Siitä että hänet vielä nähdä saan. Siitä että hän on päällä maan.*
Päivä marraskuinen. Ja pilvinen. On hälle myös näin onnellinen.*
Siksi että läheisiään saa lähelleen. Siksi että se tuo ilon tunteen.*
On aika ihmisen. On aika rakkaan läheisen.*
On aika onnen hetkien. On aika joskus muistojen kultaisten.*
On elon lahjaa se ett voi rakastaa.*
On aika ihmisen. On aika rakkaan läheisen.*
On aika onnen hetkien. On aika joskus muistojen kultaisten.*
On elon lahjaa se ett voi rakastaa.*
©Kirsi - Marja Vahter
Tämä laulu oli kuin otos eräästä yhteisestä hetkestä hoivakodissa. Niin tärkeästä ihanasta hetkestä.
Vuosien taa - laulu, 19.07.2018:
Vuosien taa. Kanssas palasin mä. Vuosien taa.*
Ol kaikki silloin. Niin toisenlaista. Maalaisseutua. Rauhan tyyssijaa idyllistä.*
Yhdessä menneitä. Muisteltiin. Ja niille niin hymyiltiin naurettiin.*
Ol kanssas tuo. Niin ihanaa. Ilo ja kaipaus. Sydämis aikoihin noihin palattiin.*
Oot ja vanhus. Ja elonpolkus loppu. Lähenee. *
Vuosi vuodelta. Oot muodostunut. Meille läheisilles. Yhä vaan tärkeämmäks.*
On katsees. Ollut avara. Ja sydämes kultainen.*
Sua jäämme. Sitten joskus kaipaamaan. Oothan ollut ihminen. Niin hyväsydäminen.*
Suven helteet. Paahtavat. Nostavat huolen pintaan.*
On niin monia. Vanhuksia lapsia heikompia. Jotka huolenpitoa tarvitsee. Ja apua huomiota jonkun.*
Sydämes avaa. Sydämes heille sä. Ain näin avaa.*
On helteiset päivät. Suven ihania. Mutta kuumuudessa. Tukeamme taipaleelle kaivataan.*
©Kirsi - Marja Vahter
Niin. Se Siimes - laulu on tosiaan tehty noista rakkaista maisemista. Se kertoo jo paljon. Kuinka vahvasti tämä naisen äiti ja tämän isä loivat kuin vahingossa, kuitenkin hienosti mahdollistaen, mahtavia ikimuistettavia hetkiä todellisissa maalaismaisemissa omille lapsilleen. Myös Kausalan ajan, pienen kyläpahaisen muistoissa piipahdeltiin ja hiukan tuoreemmissakin, Valkealan ja Kouvolan. Kiitokset teille, äiti ja isä. Matkasta kanssanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti