61.

  Vanha kunnon keltainen, isompi versio seuraava taskukokoisesta, Suomen Kansan kalenterista 2020, oli naisella käsissään. Siis vallan antoisa, nainen niin suosittelee kaikille tätä kalenteria, sitten kun vuosikin taas vaihtuu ja tulee aika hommata kalentereita itse kunkin. Profilointia jopa sisältää: "Siivo nainen käy silmät alaskohden luotuina; kiihkomielinen on jyrkkä ja pystypäinen; sipsuttava käynti on riitaisen luonnon merkki; unelias käynti ja raskaat liikunnot osottavat petollisuutta ja hidasta luontoa. Ne naiset, joitten hame tavallisesti käynnissä huiskuu ja hieppuu, ovat viisastelevaisia ja itsepäisiä, mutta rehelliset ja alttiiksi panevaiset kun rakkauden tuli kerran heissä syttynyt". Juuri tämä vanhan kansan ominainen "ääni" ja ääntämys sisällössä sekä perinnetieto mitä kalenteri pitää sisällään olivat varmaan syitä miksi nainen oli ostanut kalenterin. 

  Tämä kuu oli eräs niistä kuista, jolle sattui niin syntymäpäiviä kuin kuolinpäiviä ja niitä ihania muitakin kuten Positiivisuusviikko 31.08-06.09, Itsemurhien ehkäisypäivä 10.09, Maailman ensiapupäivä 12.09, Hyvien tapojen päivä 20.09, Kansainvälinen rauhanpäivä ja Maailman Alzheimer-päivä 21.09, Kansainvälinen autoton päivä 22.09, Maailman matkailu päivä ja Puun päivä, puulle ja metsälle omistettu päivä sekä Sydänpäivä 27.09. Niin on näitä päiviä siis mitä juhlistaa. Tapahtuma / teemapäiviäkin. Tämä on rikkautta tämä niin nainen on näistä aina ajatellut. 27.09 on naisen isän kuolinpäiväkin. Tämähän kuoli Alzheimerin taudin johdosta, sydänkohtaukseen lopulta. Ja samana kuolinpäivänä vietetään teemojen kunniaksi, jotka liittyivät isän elämään tai kuolemaan myös päivää. Kohtalolla onko sormensa pelissä? Kysyä saa vaan taas kerran. Nainen muistaa vuosien takaa isänsä pyytäneen häntä lähtemään mukaan kyyditsemään naisen siskoa Reumalle, Reumasäätiön ylläpitämälle sairaalalle Heinolassa joku kerta, kesäaikaa nainen muistaa päivän olleen. Reumahan toimi vuosina 1946- 2010 vuosina ja oli todellakin se ammattitaitoinen tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistunut sairaala. Nainen muistaa mikä valtava pettymys ja haloo sairaalan sulkemisesta seurasi ja ihan todellakin ymmärrettävistä syistä. Nainen itsekin joutui kerran asioimaan paikassa saadakseen onneksi diagnoosin, jossa nivelkipujen syy osoittautuivat ohimeneväksi, niin yhdeksän kuukauden jälkeen, olivat perua rauhastulehduksesta joka muuttui rauhaskuumeeksi, jonka jälkitautina tuli tuo oireilu. Kuntopyöräilyllä tuostakin selvittiin. Seutu on myöhemminkin tullut naiselle myöhemmässä elämänvaiheessaan muutenkin tutuksi. Heinolan keskusta alue ja se kuuluisa Lintutarha. Missä nainen vieraili lapsensa ja ex-miehensä kanssa ohimatkallaan mutkan kautta Pertunmaalle mökille mennessään. Ihanaa seutua varmastikin asukkaille asua. Paikkakunnalla asuukin siskon hyvä ystävä lapsineen, tosin eri osoitteissa, ystävä jonka sisko tapasi Lahdessa opiskellessaan aikoinaan. Niin oli siis kaunis kesäpäivä. Meno Reumalle sujui kaikkien ohjesääntöjen mukaan ja poistulo ei. Naisen isä kysyi, oli jo siksi lähtiessä pyytänyt naista jostain syystä tarkasti seuraamaan minne mennään ja missä ajellaan, kysyi siis eräässä risteyksessä tietä naiselta, tyttöseltä. Nainen muisti tien ja kertoi isälleen mihin suuntaan piti kääntyä. Niin ne oli niitä merkkejä, joita alkoi tulla pikkuhiljaa vuosien saatossa lisää. Kouvolassa Eskolanmäessä asuessa oli kauppareissulta tuonut jotain aivan muuta tai kadottanut kaikki rahat. Kerran oli lähtenyt hiukan pitemmälle lenkille kuin varmastikin alun perin isä oli suunnitellut. Veli, joka ainoana vielä asui Kausalan suunnalla oli sitten siellä Palolaitoksen rakennuksen hujakoilla nähnyt tutun hahmon ja kun oli tajunnut että tämä tosiaan on isä, oli tuonut tämän kotiin. Veli itse oli kuulunut myös aikoinaan vapaapalokuntalaisiin. Tuon reissun jälkeen isä saikin pian diagnoosin taudistaan. Niin pikkuhiljaa saapuva viheliäinen kuolemaan johtava tauti. Onneksi elämme nykyaikaa ja taudista tiedetään enemmän ja mahdollisuuksia vaikuttaa sen tuloon etenemiseen on kuitenkin olemassa. Hoidot ovat kehittyneet tuosta ajastakin. 

  Kausalasta nainen muistaa lähellä Ravilinnan edustalle kulkuväylä vierustaan jääneen sijoittuneen kioskin. Tuo kioski oli ollut se naisen kuin muidenkin seutukunnan lasten karkkitaivaspaikka. Markalla sai kymmenen karkkia ja joskus enemmän. Salmiakkimerkkarit ja hopeatoffeet. Kyllä vain, salmiakkia se olla pitää suomalaisille ja ruisleipää. Näitä kahta naistakaan ei todellakaan vaihda. Ne kuuluisimmat vientiartikkelitkin. Niin se tottumus lapsena siihen, että äiti kotona leipoi kaiken ruisleivästä lähtien. Ruisleivän taikina, voiko parempaa maistiaista olla. Tai toinen ääripää makuelämys Hanna tädin pikkuleipä -  taikina. Jo vain Kausalan kuuluisassa "sinisessä talossa" asuessaan ja eteisen pakastimen päälle, tilan puutteen takia valmistusta odottavat nostetut taikinat saivat aina kiinnostuksen heräämään perheen lapsikatraassa. Pikkaisen vain maistan- tyyliin. Naiselle on jäänyt muistoksi isän puunveistotaidoista tämän eräs taikinanjuuren sekoitusväline, tiinussa tai korvossahan itse ruisleipätaikinaa aina tehtiin ja tehdään varmaan vieläkin kotona. Samaa astiaa käytettiin ja jätettiin pesemättömänä seuraavaan kertaan juuren kuivuessa reunoille. Taikinahan kohoaa paljonkin, siksi astian on oltava tilava. Hämmennin tai hierrin on kai se nimitys mitä nainen kuuli tämän äidin käyttävän päästään monisakaraisesta työvälineestä taikinan sekoittamisessa. Perinteisesti käytettiin puunlajina tässä kuorittua männyntaimesta tai latvasta tehtyä härkintä sisältäen 4 - 7 oksahaaraa. Voi, kylläpä tulikin naisella ikävä tuota taikinaa sen maistelua ja leivän paistumisesta leviää tuoksua kotiin. Niin, itse kotona tekemällä se palaisi tuo muisto ikään kuin takaisin sieltä lapsuudesta. Tuo on niiden tehtävien töiden listalla vielä. Aika olisi mitä otollisin asialle. Oikean hyvän juuren jos vaan saisi valmiiksi jostain. Ruisleipätaivas - kokemus, koko tuo kaari, jää aika monelta nykyajan ihmiseltä kokematta.  Se on sitä ajan tuomaa helppoutta tuokin. Osasipa naisen äiti tehdä niitä parhaita kalakukkojakin. Muikku- tai ahvenkukkoa. Esa Pakarisen Lentävä kalakukko sopi päivään mitä parhaiten. Tämä kuului niin musiikin kuin elokuvissa nähtyjen rooliensakin takia tiukasti naisen elämään jo sieltä lapsuudesta. Hauska komiikan taidot omaava monipuolinen esiintyjä. Hanuristikin. Pekka ja Pätkä elokuvat, Masa Nieminen toisena sankarina ja Justiinana Siiri Angerkoski. Niin oliko sitä kaulimen voittanutta "jöön pitämistapaa" muuta olemassakaan. Ei naisen mielestä. Ehei. Pieni ilkikurinen hymy suupielessään toteaa tämän täten tästä tilanteesta. Tämä tästä tässä.   

  Ei vainenkaan. Otteita kuvauksia dekkaritekeleestä "Lentävä Galax Kukko". Ravintolan wc tiloihin johtavissa ovissa kukkaseppelehiuksissaan oleva tyttö ja poika heinänkorsi suussaan. WC:n tilat ja kalustot on laudoitettu maalamattomalla puulla. Jokainen sisälle tulija huomaa ehdottomasti päätyseinän edessä, niin sopivasti luonnollisen valon loisteeseen päässeen emäntää kuvaavan vahanukkehahmon, joka on kuin ilmetty Iso-Iita. Mittasuhteet on oikein onnistuneet. Tämä seisoi korkeudeltaan hieman vyötärön yläpuolelle ylettyvän, katkaistun, ennen pitkänä olleen pirttipöydän takana. Hänellä on kalakukkojen apuna tarvittava iso puinen kaulin toisessa kädessään ja hurjistunut ilme kasvoillaan. Essu jauhoinen ja otsassa on myös sitä tätä valkoista maatilan emännän "puuteria". On tainnut tulla kuuma niin ahertamisessa kuin isännän ojennuksessakin. Pesupaikkana on pesupöydät vateineen, vesikannuineen ja hevosenlänkipeileineen. Asiointikopperoiden ovissa on sydämen muotoiset aukot. Niin, tässä kohtaa lukijalle on herännyt varmaan kysymys miksi nämä vahtijahahmot toinen, isäntäkin on sijoitettu kirjoitelmassa noihin tiloihin, kun keittiö olisi ehkä ollut se oletettu paikka näille ensin. No se on tuo jöön pitäminen. Jotta mitään kiellettyä ei tapahtuisi tiloissa. Nykypäivään sijoittuva ravintola puettuna kuitenkin vanhaan miljööseen elämään teatterimaiseen näytökseen kuin valmistuvana. Niin ja jotainhan sitten kuitenkin tapahtuu. 

  Heinolasta vielä, nainenhan oli saanut aika jännän Facebook- kaveripyynnön jossain vaiheessa sieltä päin. Oli tainnut olla joku ravintolataho ja yrittäjä kenties mikä oli ihmetyttänyt naista suuresti. Ei ollut hyväksynyt pyyntöä, koska ei tajunnut edes miksi se oli hänelle suunnattu. Niin mitä kaikenlaista olikin vuosien saatossa somenkin puolella sattunut. Mutta jotenkin tämä naisen oma halu pitää "piiri pienenä" ja läheisimmät melkein vaan ja ihmiset heidän takanaan sekä pari kolme työtahoa Facebook- kavereinaan niin se loi kummasti sitä naisen kaipaamaa turvaakin. Miksi todellakaan vaarantaa ketään ottamalla sellaisia ihmisiä joukkoon josta et tiedä entuudestaan mitään, saatikka sitä onko profiili edes aito. Niin turvallisuus edellä kulkien, kuitenkin edelleen kuljetaan ja matkataan täällä.